Pohjalaiset ovat kovia yrittämään. Kelläpä muulla juolahtaa mieleen rakentaa järjettömän kokoinen kyläkauppa keskelle ei mitään tai rakentaa Suomen hienoin huvipuisto, kartingrata ja euroopan nopein
vuoristorata keskelle ei mitään. Toiset heittää kaveriaan tikalla mahaan, räjäyttää talon alta ja tekee siitä samalla bisneksen. Joku rakentaa omaksi ilokseen pari omakotitalonhintaista monsteria, ajelee linja-autolla kahdella pyörällä, kaataa autoja katolleen ja tekee siitä bisneksen. Lievästä ylinopeudestakin pohjalainen yrittäjä maksaa sakkoja mummonmökin verran. Ja onpa kuultu huhua että Pietarsaaren Halpa Hallin kassalla goottiaksentilla räyhänneestä kassaneidistä olisi tullut maailmankuulu Saara.
Mutta vähintään yhtä yritteliäitä ja taulapäisiä ovat pohjanmaalla autosuunnistajatkin. Kesällä 2013, järjestettiin Kemissä autosuunnistuksen SM osakilpailu "Eikan Polku" jonka ratamestarina puuhasi Einari Fyhr. Tietysti pohjanmaalta lähti sinne pari kokeneempaa SM kisojen veteraania sekä, no ei niin kokeneita kilpailijoita. Nämä "ei niin kokeneet" parit, 3 B-luokan paria ja yksi C luokan kilpailijapari lähtivät tavoittelemaan yksittäisen autosuunnistuskilpailun kirkkainta mitallia, asenteen ollessa kohdallaan. Allekirjoittanut valmistautui kisaan lainaamalla kaverilta trailerin sekä noutamalla Maakunnan Autosta sponssi Hiacen, koska takaraivossa kyti ajatus, nyt perkele mennään eikä meinata, romua tulee jos tulee. Loppusilauksena väänsin Justyyn alle viimesenpäälle olevat Black Rocketin kiekot aluvanteilla, tuolla pimppauksella maavarakin kasvoi parilla sentillä. Aamulla lähdin Alahärmästä, taas totuttuun tapaani tunnin suunniteltua aikataulua myöhässä, kohti Veteliä noutamaan kultaakin kalliimpi kartanlukijani, Jani Leppäniemi. Vetelissä hieman kahvinjuontia, jutustelua ja muutama puhelu kanssakilpailijoille. Matkaan kohti Kemiä päästiin lähtemään jo lähes kaksi tuntia myöhässä, mikä ei ole meille mitenkään tavatonta. Vetelin ja Kemin välillä olevalla matkalla ei sitten paljoa ehditty pysähtelemään em. syistä johtuen. Kerran pysähdyttiin syömään Kotipizzat jossain, herra yksin tietää missä.
Niinkuin aina, kisapaikalla olikin sitten jo vauhti kohdillaan. Hirveä säheltäminen paperien kanssa, kellon aika ja mittarin kertoimia kohdilleen, katsastusta jne. Kyynel silmäkulmassa katselin kuinka eräät, ajoissa tulleet, söivät nisusikojaan ja nautiskeli kahvikupposistaan. Tankata päätimme vasta katsastuksen jälkeen koska Subarun täyteen juotettu tankki tuoksahti suhteellsen miehekkäälle. Katsastuksen ja auton juottamisen jälkeen pääsin vihdoin puremaan taikinasta valettua sikaa kofeiinin kera. Autolle palattuani Alakoskelan Mika kontti puoliksi automme alla hirveästi nuuhkien, ilmeisesti pohjoisen raikkaita kesätuulia. Vielä muutama minuutti lähtöön joten ehtisin hyvin posauttaa sytyttämälläni savukkeella koko Subarun ruotsiin. Päätin kuitenkin vetäytyä kauemmaksi koska Jani oli jo palannut rahalle tuoksuvaan kisarassiimme eikä enään olisi aikaa lähteä Haaparantaan.
Lähtöauton iloinen setä sai vielä ysikasin hajusteet ennenkuin pääsimme matkaan. Alku kisa oli ihan perus suunnistamista kunnes eräällä soramontulla näimme Pumperin Jukan sinisorsan Hakolan Marko kyydissään ojassa levittelevän kiviä ympärilleen. Tarjosimme vetoapua, apu otettiin vastaan, köysi kiristyi, pääsi irti, moro! En muista hajosiko Jukalla laturi, paloiko kytkin vai Markollä päreet, mutta siihen loppui sinisorsan lento. Me jatkoimme hyvässä vaudissa olevaa kisaa kunnes jossain pusikossa kurvaillessa alkoi vasemmasta etupyörästä kuulua kirskuntaa, mikä tosin ei aiheuttanut muita toimenpiteitä kuin kartanlukijan äänen volyymitason noston. Oletin jarrukilven ja levyn välissä olleen irtokiven koska kitinä lakkasi itsestään vartin Rustya pusikossa paiskittuamme. Vasta kun Janin antamia mittoja ei saatu täsmäämään kartan mittakaavoihin, ei sitten millään, alkoi konttorissa piippaamaan varattua. Toinen tripin anturin magneeteista oli lähtenyt hiihtelemään omille teilleen, jolloin tripin näyttämä lukema piti jakaa kahdella. Peruskoulun matematiikalla pärjäsi vallan hyvin, kun vain muisti suorittaa sen jakolaskun. Siitä meidän matka jatkui totuttuun tapaan "vauhdikkaasti" ja tarkasti aina ensimmäiselle tauolle asti.
Tauon jälkeen, jossain rannassa Aatami löysi Eevan ja ensimmäistä kertaa, silloin niin lyhyen, as-urani aikana, katselin Janin, Hämäläisen Hannun ja Immosen Helin kanssa kuinka kaksi Justyä ottivat hämärtyvässä kesäillassa rajusti toisensa. Pusu oli niin yllättävä, että hetken tuntui kuin olisin nähnyt lentävän lautasen, joka tosin osoittautuikin sumuvalojen lasiksi. Muutaman ystävällisen ja rakentavan kommentin vaihdettuamme, sekä oman ajokin tarkistettuamme ja todettuamme Trustyn olevan ajokuntoinen, lukuunottamatta roikkuvaa etupuskuria, päätimme jatkaa kisan loppuun koska nyt millään ei enään ollut väliä. Seuraavalla jaksolla pusun jälkeen alkanut epämääräinen hurina alkoi siinä mielessä ottamaan kupoliin, että oikeastaan jo vitutti. Trusty, Rusty, Justy parkkiin, tetsaamaan auton ympärille ja kas, roikkuva etupuskuri oli saanut maistaa pyörivää Black Rockettia sillä seurauksin, että puskurista oli sulanut pala pois. Jotta suuremmilta damageilta vältyttäisiin, yritettiin laittaa sitä jollakin kiinni, mutta Subarussa ei ollut kiinnitystarvikkeita, eikä pohjoisen luontokaan niitä tarjonnut, joten jatkoimme eteenpäin.
Vetoa toisiinsa tunteneet rakastavaiset yhteiskuvassa.
Pian metsässä alkoi näkymään irtonaisia auton osia, kuten peilejä, pakoputkia ja lisävaloja. Niitä ihastellessamme hurina omassa työkalussamme alkoi taas kasvamaan, samoin kuin vitutuskäyrä, joten nyt oikeasti kiinni se puskuri tai sitten se revitään irti. RAVinsa takajalan menettäneiltä NaSulaisilta Mäkelän Timolta ja Koivusaaren Hannulta saatiinkin lainaksi erittäin vahvaa ja tarpeeseen sopivaa ilmastointiteippiä jolla Justy parsittiin kasaan viimeisiä koitoksia silmälläpitäen. Seuraavalla jaksolla tavoitimme vihdoin muita pohjalaisia, LapUA:n parin Teemu Juntusen ja Niko Viljasen, joilta puuttui Ooppelista peilit ym. pikku sälää. Taistelutahtoa löytyi kummaltakin joten loppukisaan saatiinkin mielekästä kiritystä.
Tauolla naureskeltiin toisten kisarassien osapuutteille ennenkuin lähdimme taas "irroittelemaan" matkaten kohti maalia ja kirkkainta mitalia. Koska Teemu ja Niko lähtivät tauolta ennen meitä, ainoa sen hetkinen tavoite oli saavuttaa mustaan savuverhoon pukeutunut kiisseli sorsa joka eteni hitaanpuoleisesti lapualaisilla autosuunnistajilla täytettynä. Kuin ihmeen kaupalla Janin nuotit ja Subarun tehot löysivät toisensa, eikä aikaakaan kun eräällä pöpelikköpyörityksellä, nappinelikon pienellä avustuksella, vaihdoimme edessä olevan mustan savun takaa tulevaan hiekanpölyyn Teemun ja Nikon purressa Kemiläistä lentohiekkaa. Etenimme suunnattomassa hurmiotilassa pitkin maita ja mantuja kunnes erääseen risteykseen tultaessa ja oikealle käännyttäessä, Janin ilme näytti niin epävarmalta että oli pakko pysähtyä. Lähes pelonsekaisin tuntein katselin kuinka Teemu ja Niko lähestyi kuin hirmumyrsky kohti Floridan rannikkoa, pysähtyi kohdalle ja kysyi jotain auton rikkoutumiseen vihjaavia kysymyksiä. Yllätyin kun Jani kertoi Teemulle suuresta halustaan merkata reviirinsä viereiseen kuusen runkoon. Niinpä tietysti, ja niin katosi poppeli auringonlaskuun pölypilven saattelemana. Vaan eipäs ollutkaan kartturilla aikomusta sammuttaa jäkäläpaloa, vaan kyseessä olikin kilpailijaparin totaalinen kusetus, joka vielä onnistui! Välittömästi punaisen kostajan kadottua näköpiiristä sain käskyn siirtää vaihteenvalitsin peruutusasentoon ja lähteä etenemään pylly edellä tulosuuntaan. Edelliseen risteykseen palattuamme, Jani kertoi reitin menevänkin tien yli, ennenkuin olisi kabiini täytettävä käsistä ja heiteltävä hanskoja oikealle. Täytyy myöntää että se pissihätä tuli sitten tarpeeseen koska sieltä löytyi arvokas taulu, ei ihan Juhani Palmun tekosia mutta omalla tavallaan arvokas. Tietoisena siitä että tuota taulua ei kaverit löytäneet antoi taas uskoa omiin tekemisiin. Mutta taas oli kaverit kadonneet ja jahti käynnissä.
Viimeisellä pyörityksellä saavutimme taas obelixin, etenimme heittämällä ohi, kuten myös valkoisen Leonen ja hurautimme maaliin mitalinkiilto silmissä odottelemaan tuloksia. Vaan ei tullut mitalia ei. Ei meille eikä muillekaan pohjalaisille yrittäjille. Ei vaikka kuinka yritettiin. Teemu ja Niko päättivät vielä viimeisellä pyörityksellä meitä tavoitellessaan kaataa edessä olevan koivun ooppelilla sillä seurauksin, että poloisen oikea linssi sai jännityksestä tarpeekseen hajoten siihen paikkaan. Mika ja Esko Lehtiniemi taas olivat vauhdikkaasti edetessään ajanut hyppyyn, jota seurasi toinen hyppy, minkä jälkeen kartturin penkki repesi irti ja Esko keräsi hetken papereitaan ennenkuin siirtyi lukemaan takapenkiltä. Hieman myöhemmin takaiskarin yläpääkin antautui ja tolppa kurkisteli Mitsubishin takaluukkuun hyvinkin aktiivisesti. Ja vaikka kuinka yritettiin, niin ei tullut pohjanmaalle mitalia. Jämäsijat kyllä vallattiin kohtuullisen hyvin ja tyytyväisiä oltiin, koska ainakin sitä perkele yritettiin!!! Eikä tämä tarina ole palturia.
Tärkeintä ei ole lopputulos, vaan se että raivokkaasti yrittää!!
Kaikesta huolimatta, kisa oli yksi ikimuistoisimmasta AS kilpailuistamme jonka muistaa vielä pitkään, varsinkin kun satuin kirjaimellisesti törmäämään tulevaan yhteistyökumppaniin. Einari on taas vauhdissa joten Heinäkuun 3-4 päivä Kemin seudulla nähtäneen taas roppakaupalla iloisia pohjalaisyrittäjiä. Mutta mikä olikaan tarinan opetus? No se, että nauttikaa joka kohelluksesta, niistä ne parhaat muistot jää.